Ville ja Sari lähtevät aikaisin huomen aamuna kohti uutta kotia Tanskassa. Varsinkin Sarille ottaa koville jättää kaikki kaverit ja sukulaiset. Ville on jo ollut uudessa kodissa viime kuussa, joten hänelle ei varmaan niin haikeeta - on muutenkin niin viileä tyyppi, että ei maisemanmuutos kauheasti hetkauta...Kävivät meillä (ja monessa muussa paikassa!!) hyvästelemässä meidät. Olin koko heidän vierailun ajan tyyliin, "että tosi kiva että meette...Minäkin haluan lähteä..." Sitten kun Sari halasi kun olivat lähdössä ja halasin vielä Villeä, niin iski muhunkin haikeus...Tanska on niin lähellä, mutta niin kaukana kuitenkin. Vaikkei Ville ja Sari ole mitään hirveen aktiivisesti meillä vieraillut, (eikä mekään puolestaan siellä;) niin ollaan aina Isoniityllä nähty ja aina voi mennä kylään jne...Nyt ei niin vaan mennä enää. Ja varmaan osa haikeutta johtuu myös suuresta elämänmuutoksesta. Ajatuksena aivan ihana lähteä jonnekin ulkomaille vuodeksi tai pidemmäksi ajaksi, mutta kyllä sen toteuttaminen silti vaatii rohkeutta.
Minua kaduttaa etten ole lähtenyt minnekään pidemmäksi aikaa nuorempana. Nyt en enää voi lähteä noin vain, enkä haluakaan kun on kaikki täällä. Silti vatsassa väreilee kun ajattelen sitä vapauden tuntua kun muuttaa ja jättää kaikki taakseen...Ehkä me joskus otetaan Jannen kanssa sapattivapaata ja lähdetään vuodeksi jonnekin? Enpä kyllä usko että Janne lähtisi. Ja perheen kanssa ei kuitenkaan ole sitä vapauden tunnetta. Tällä hetkellä mulle riittää matkustaminen - kunpa vaan pääsisi useammin matkustelemaan. Näihin paikkoihin haluaisin mennä: Egypti, (jäi hampaankoloon kun ala-asteella kun oltiin Lauran ja isin kanssa ei nähty pyramidejä, Kairoa, aavikkoa, pyramideja, Niiliä, kamelisafaria...), Etelä-amerikka, Peru, Cuba, Brasilia jne, haluisin myös käydä Afrikassa jossain Tansaniassa tai jossain viidakossa...Australia ei jostain syystä hirveästi kiinnosta, eikä Uusi Seelanti. Kiinakaan ei kiinnosta koska mua ahdistaa se että se on niin suuri maa, etten ikinä voisi nähdä siitä kuin pienenpienen pienen osan, minulla kun on taipumusta, että kun johonkin uppoudun niin en pääse pois...(Italia onneksi ei ole yhtä suuri, joten ehkä päästään joskus vielä jonnekin muualle). Kreikka kiinnostaisi myös, mutta ei auringonottolomana vaan sen historian takia - sitäkin pitäisi opiskella vuoden ennenkuin kannattaisi lähteä...Ja sitten USAssa olisi hirveen kiinnostavia paikkoja kuten New Orleans (onko siellä enää mitään jäljellä? Unelmani on kauan ollut päästä sinne, mutta kannattaako sinne enää mennä?) Grand Canyon, Alaska. Meksikossakin olisi niin paljon nähtävää. Ja kun tässä taannoin luin yhtä irlantilaiskirjailijan omaelämänkertaa, niin alkoi sekin kiinnostamaan, mutta sinne ei kannata mennä ennenkuin on lukenut enemmän Irlannin sotaisasta historiasta, josta minä en tiedä mitään.... Toisin sanoen - kaikki elämässä on niin ahdistavan kiinnostavaa kun vaan asioihin syventyy. Kaikki on kiinnostavaa kun oppii tuntemaan!!! Kuten ihmisetkin. No niin tämä riistäytyi taas käsistä.
Eli mitä olin kirjoittamassa - olen "kateellinen", kun Ville ja Sari ovat niin rohkeita ja lähtevät. Vaikka Tanska onkin lähellä, niin se on silti valtava elämänmuutos. Nostan hattua. Ja hyvää matkaa! Toivottavasti kotiudutte sinne nopeasti. Kun olette perillä niin ei taida haikeus enää teidän mieltä painaa, mutta voi olla että se haikeus siirtyykin tänne kun tajuamme, että ette ole "tavattavissa". Lähetelkää viestejä kun olette perillä ja kirjoittakaa maileja - aloittakaa blogi!!! Se teidän on pakko tehdä niin saadaan täälläkin tietää kaikki teidän koukerot!!